 |
Sähköiset muistelmat 1996 - 2008 Pirjo Ala-Kapee
Relanderin syntymäpäivän kunniaksi järjestettyyn seminaariin puhujaksi oli saatu yksi loistavimmista historian asiantuntijoistamme, akateemikko Eino Jutikkala. Hän oli valinnut luentonsa aiheeksi, miksi Relander nimitti Väinö Tannerin hallitukseen. Jutikkala tempasi meidät kuulijat mukaansa ja toi värittömänä pidetystä Relanderista esiin aivan uusia piirteitä. Relander oli aikaansa edellä yrittäessään rakentaa nuoren tasavallan suhteita naapurimaihin ja Eurooppaan sekä pyrkiessään madaltamaan jyrkkiä poliittisia raja-aitoja. Relanderille kävi kuten monelle muullekin. Aikalaiset eivät ymmärtäneet, miksi Tasavallan Presidentin piti matkustaa ulkomailla. Moni aikalainen kysyi myrkyllisesti, eikö kotimaan asiat olisi ensin pitänyt hoitaa kuntoon. Relander sai tunnetun haukkumanimen Reissu-Lasse. Tietysti nyt ymmärrämme, miten välttämätöntä oli, että nuoren tasavallan päämies solmi suhteita ulkovaltoihin henkilökohtaisesti. Nyt ymmärrämme myös, miksi Relander teki myös poliittisia raja-aitoja rikkovia linjavalintoja. Vuoden 1918 tapahtumat olivat vielä kovin lähellä. Yleensä tällaisissa juhlaseminaareissa ei synny erityistä debattia, mutta Jutikkalan persoona innosti osallistujat vilkkaaseen keskusteluun. Tilaisuus kesti arvioitua huomattavasti pitemmän ajan. Tarjouduin kuljettamaan Jutikkalan kotiinsa Helsinkiin, mutta Jutikkala totesi haluavansa kulkea junalla. Hän sanoi pitävänsä kuntoa yllä kävelemällä ja käyttävänsä julkisia kulkuneuvoja aina, kun se on mahdollista. Normaalin arkisen liikunnan ansiosta iäkäs akateemikko onkin erinomaisessa kunnossa. En ole koskaan ollut Eino Jutikkalan oppilas enkä edes aikaisemmin tavannut häntä. Yllätyksekseni Jutikkala kertoi tuntevansa minut hyvin oman oppilaansa dosentti Pirkko Rommin oppilaana Tampereen Yliopistosta. Olin aivan ihmeissäni, millainen muisti Jutikkalalla oli. Jutikkala luetteli Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja tietysti Helsingissä historiaa opiskelleita henkilöitä ja heidän opettajiaan pitkät rimpsut ja totesi vielä, mitä kukin tällä hetkellä tekee. Minusta alkoi tuntua, että kohta joudun tässä tenttimään uudelleen hänelle Suomen talonpojan historian, joka yhtenä Jutikkalan kirjoittamana perusteoksena sisältyy kaikkien historianopintoihin. Miten voisi itse säilyttää noin loistavan henkisen ja fyysisen kunnon? Sitä mietin, kun sunnuntain päätteeksi panin puutarhaani kuntoon. Tein kasvimaan, istutin herneet, salaatit, tillit, persiljat ja kehäkukat. Kastelin mansikat. Imuroin huushollini ja saunoin puolen yön maissa. Olen armoton yöhiippari, mutta nousen silti näin kesäisin jo klo 5.30. En tarvitse normaalisti unta viittä tuntia kauempaa. Ehkä on vaan yritettävä elää ja liikkua niin, kuin hyvältä tuntuu.
15.6.1997 Itä-Suomen iloiset lesket Lounastimme yhdessä ja mietimme, mitä kaikkea kivaa voisimme tehdä jatkossa yhdessä ja työssämme Karjalassa. Meitä yhdistää Itä-Suomi, Karjala, leskeys ja vapaus. Ei pieniä lapsia, ei aviomiestä ja yhteisenä työmaana kaunis Karjala. Meillä on paljon elämänkokemusta, erilaisia mielenkiintoisia muistoja ja myönteinen ote elämään. Olemme vapaat tulemaan ja lähtemään. Päätimme siinä paikassa perustaa oman salaseuran: Itä-Suomen iloiset lesket. Satu on jäänyt leskeksi todella nuorena pienten lasten äitinä 32-vuotiaana ja on nyt Uukuniemen kunnanjohtajana. Tarja on jäänyt leskeksi hieman aikaisemmin kuin minä. Tarja otti uuden haasteen vastaan Pohjois-Karjalan maakuntajohtajana ja muutti asumaan vakituisesti maatilalleen Höytiäisen Teerisaareen Tanskasta. Myös minä olen ollut leskeksi jäätyäni valmis muihinkin muutoksiin. Meitä yhdistää selvästi uteliaisuus ja rohkeus irrottautua entisestä. Ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin. Elämänkohtalomme on samankaltainen. Olemme saman sukupolven naisia. Mitään ei tarvinnut vääntää rautalangasta. Tuntui hyvältä vaihtaa naisina kokemuksia leskeydestä, työstä ja yhteisistä tehtävistä. Me kaikki olemme näköjään sellaisia naisia, ettei meidän tarvitse todistella toisillemme erinomaisuuttamme. Päätimme tavata uudelleen ja pitää yhteyttä, kun asetun syksyllä uusiin töihini. Olen tapaamisestani erityisen iloinen kahdesta syystä. Ensiksi siitä, että Pohjois-Karjalan maakuntajohtajana on yhteistyökykyinen upea nainen. Toiseksi siksi, että Sadun johtama Uukuniemi on karjalaiselle suvulleni erittäin rakas paikka. Suuri osa sukulaistani on haudattu Uukuniemelle ja hautausmaat ovat nykyisen Suomen puolella. Uukuniemen kirkon seutu ja hautausmaa ovat tuttuja sukutapaamisista. Sinne on haudattu lähisukuni Raassinat, Hämäläiset, Uimoset ja Sahariset. Osa sukujeni haudoista on rajan takana Sortavalassa ja Ruskealassa. Tutuiksi nekin paikat ovat kesäisten sukumatkojen ansiosta tulleet. Yhteistyö yli rajojen vaikeaa Karjalaiset ovat syystä ylpeitä omasta heimostaan. Niin olen minäkin, mutta en osaa savolaisia leikkimielinkään ihan näin kovasti kavahtaa. Eihän lääni valtionhallinnon organisaationa ole enää mikään maakunnan identiteetin luoja. Maakuntien liitothan ovat ehdottomasti halunneet tämän tehtävän itselleen kuten myös kaiken maakunnan kehittämiseen liittyvän. Vanhojen läänien kyltitkin tietysti korvataan maakuntien kylteillä teiden varsilla. Lääninhallituksen tehtävien muutosta moni ei näytä huomanneen. Läänin luullaan edelleen hoitavan vanhaan malliin melkein kaiken omalla alueellaan. Menossa on normaali siirtymävaihe, jossa keskustelu ja kannanotot eivät vastaa tosiasioita. Maakuntaliittojen asemahan vahvistui lain voimalla vasta neljä vuotta sitten. Ympäristökeskukset erotettiin lääninhallituksista vasta kaksi vuotta sitten itsenäisiksi maakuntapohjaisiksi organisaatioiksi. Keskustapuolue on oppositiossa kovin närkästynyt koko lääninuudistuksesta. Tilannetta ei ole lieventänyt sekään, että Lapin ja Oulun läänien keskustalaiset maaherrat valittiin edelleen hyvinä ammattilaisina tehtäviinsä. Itä-Suomessa keskustelu velloo edelleen, ikään kuin päätöksiä ei olisi vielä lainkaan tehty. Etelä-Suomessa elinkeinoelämän dynamiikka on niin vahva, ettei maakuntaliitoista eikä lääninhallituksesta synny edes keskustelua. Etelässä tällaiset asiat eivät herätä erityisiä intohimoja. Kenen tehtävä on selvittää, mitä lääninhallitukset nykyisin tekevät? Tekisin mieluummin oikeita töitä kuin vastaisin koko ajan kysymyksiin, joihin jokaisen kysyjän pitäisi jo itse tietää vastaus. Ei edes se näy olevan julkisessa tiedossa, että lääninhallitukset tekevät yksinkertaisesti seitsemän ministeriön niille antamia tehtäviä. Niin kauan kun ministeriöt teettävät lääneillä aluehallinnon tehtäviään, lääninhallituksia tarvitaan. Aluehallinnon eri vaihtoehtoja Asioista pitäisi voida keskustella asiatasolla. Lääninuudistus on aiheuttanut kuitenkin Itä-Suomessa, Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa melkoisen tunnekuohun, joka ei näytä laantuvan. Haavat vuotavat vielä suorastaan verta. Epäselvää näyttää myös olevan, mitä lääninhallituksilta oikein odotetaan. Mitä maaherroilta odotetaan, on myös mielenkiintoinen kysymys. Minusta on alkanut tuntua siltä, että maalliset voimat eivät riitä näitä odotuksia täyttämään. Ongelma saattaakin olla siinä, etteivät maakuntaliitot ole vielä saaneet niille lain voimalla vahvistettua uutta asemaa. Lääneiltähän on karsittu jo vuonna 1993 entiset suunnittelutehtävät juuri maakuntaliitoille. Ambivalentti tilanne: toisaalta lääneillä ei enää katsota olevan mitään virkaa, toisaalta entisten läänien alueellisen vallan perään haikaillaan. Aluehallinnon työnjako on tosiasiassa tällä hetkellä kohtuullisen selkeä, vaikka julkisuudessa muuta väitetäänkin. Tietysti maakuntaliitot ja niiden johto hakevat omaa rooliaan. Maakuntajohtajista harva on valtakunnallisesti tunnettu henkilö. Monen tunnettuus rajoittuu omaan maakuntaan. Ajoittain on jo saanut havaita selvästi, etteivät kaikki maakuntajohtajat siedä maaherroja lähelläänkään. Tämä kaikki on perin inhimillistä, mutta aika erikoinen lähtökohta alueellisten verkkojen ja yhteistyön rakentamiselle. Vaikka maaherroille pantaisiin metri multaa päälle, maakuntajohtajien asema ei siitä nouse. Yhteistyön kautta sitä vastoin saataisiin uusia tuloksia ja myös arvonantoa. Läänien nykyiset tehtävät keskittyvät turvallisuuteen, koulutukseen ja kansalaisten peruspalveluihin. Jos läänillä on nämä nykyiset valtionhallinnon tehtävät myös tulevaisuudessa, niitä on perusteltua hoitaa suuremmista kuin yhden maakunnan kattavista organisaatioista. Vain näin saadaan riittävän vahva ja toimiva alueellinen asiantuntijaorganisaatio. Selvää on, ettei lääninhallitus voi nyt ryhtyä johtamaan alueellista yhteistyötä muiden alueviranomaisten vastuualueilla. Yhteistyöhön tarvitaan aina yhteinen tahto. Pahinta on se, ettei alueellista yhteistyötä synny siksi, että jokainen organisaatio kokee muut kilpailijoiksi ja kohdistaa voimavaransa toisten nujertamiseen. Yritän pitää hyvät suhteet muihin aluehallintoviranomaisiin. Työvoima- ja elinkeinokeskuksiin on nyt koottu maakunnittain yritys- ja työvoima-asiat samoin kuin ympäristöasiat on koottu vuonna 1995 ympäristökeskuksiin. Aikaisemminhan läänit hoitivat nykyisten ympäristökeskusten tehtäviä. Siitä on todella vähän aikaa. Lääninuudistuksen yhteydessä kesällä 1996 erityisesti lääninhallitukset kannattivat valtionhallinnon kaikkien tehtävien kokoamista yhteen jo olemassa olleisiin lääninhallituksiin. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan saanut poliittisessa päätöksenteossa kannatusta. Osasyynä oli tarve vahvistaa maakuntaliittoja ja maakunnallista itsehallintoa EU-maiden mallin ja periaatteiden mukaisesti. Yksi vaihtoehto tietysti on, että valtion aluehallinnon korvaa keskushallinnon alueille asti ulottuva oma putkihallinto. Aina kun keskushallinnon kehittäminen on noussut puheeksi, ministeriöt ovat panneet aluehallinnon remonttiin. EU-asiat ovat kasvattaneet keskushallintoa koko ajan. Säästöt on revitty aluehallinnon saneerauksista. Poliittinen valta on riippuvainen keskushallinnosta. Siksi keskushallinnon perinpohjaista remonttia on turha odottaa. Erilaiset tehtävät vaativat erilaiset organisaatiot. Jos kaikki valtionhallinnon alueelliset organisaatiot yhdistettäisiin läänien nykyisten tehtävien kanssa yhdeksi maakunnalliseksi valtion virastokeskukseksi, syntyisi yksikkö, jossa nykyiset lääninhallitusten tehtävät sosiaali- ja terveystoimessa, koulutuksessa, liikenteessä, pelastustoimessa ja poliisissa pitäisi ainakin Itä-Suomessa koordinoida maakuntia laajemmalta alueelta. Maakuntarajat ovat näillä toimialoilla liian ahtaat. Lisäksi pienet asiantuntijaorganisaatiot ovat erittäin haavoittuvia ja tiettyjä palveluja on välttämätön tarkastella yli maakuntarajojen. Yhteispalvelupisteet ovat uusi asia, josta on vain vähän kokemuksia. Vantaan kaupunki on tässäkin edelläkävijä. Laki tuli voimaan vasta muutama vuosi sitten. Aivan järkevinäkin pitämäni asiantuntijat ovat sitä mieltä, että verkoston kautta kulkeva palvelu ei ole oikeaa palvelua. Ei vielä vuonna 1997 nähdä, miten tietotekniikan hyödyntäminen tulee vaikuttamaan koko hallintoon. Jos ei itse osaa visioida, voisi edes seurata ajassa tapahtuvaa kansainvälistä kehitystä. Vantaalla olemme omassa verkossamme tehneet uraauurtavaa työtä. Kaikki valmistelu ja tiedonsiirto ovat jo verkossa. Valtionhallinnossa ministeriöillä on verkkoja, jotka eivät edes keskustele keskenään. Paljonko tietotekniikkaa sitten valtionhallinnossa hyödynnetään, tulee pian nähtäväksi. Pelkään joutuvani vanhoillisen paperibyrokratian ja hierarkioiden rattaisiin. On taisteltava vastaan. En aio sulautua tapettiin. On vaikea ennustaa tulevaisuutta, mutta tietotekniikan käyttöönotto tulee muuttamaan kaikkia organisaatioita. Mikään ei tule olemaan organisaatiomallina pysyvää. Hallinnon ja palvelujen kehittämisessä edessä on mielenkiintoisia haasteita. Vain ihmisen mielikuvitus asettaa rajoja nähdä tulevaisuuden mahdollisuudet. Etätyöhön uskon ja myös työn siirtämiseen verkoissa tehtäväksi maakuntiin. Kaikkea ei tarvitse valtionkaan hallinnossa tehdä Senaatin torin liepeillä. Moni maakuntajohtaja haluaisi kasvattaa maakuntaliiton tehtäviä liittämällä valtion aluehallinnon tehtävät maakuntaliiton hoidettavaksi. Tämän mallin ongelma on siinä, että palveluja järjestävän kunnallisen tahon edunvalvoja valvoisi silloin itse itseään. Kansalaisen kannalta tämä malli ei ole hyvä. Kansalaisten peruspalvelut on turvattu lainvoimaisesti. Eduskunta säätää lait ja etuisuudet. Valtio on palvelujen merkittävä maksaja ja kunnilla on järjestämisvelvollisuus. Valtion velvollisuus on valvoa, että palvelut ovat lainmukaiset ja että rahat käytetään oikein. Alueilla on siis oltava kansalaisen kannalta uskottava ohjaus ja valvonta, että kansalaisten oikeudet toteutuvat yhdenvertaisesti koko maassa. Lääninhallituksen tehtävä on valvoa ja ohjata ministeriöiden toimeksiannosta palvelujen laatua ja saavutettavuutta. Näin lääninhallitukset siis itse asiassa myös valvovat eduskunnan säätämien lakien toteumista kansalaisten palveluissa. Tarvitaan yhteistyöverkostoja Maakuntien tehtäviin kuuluu ylläpitää ja vahvistaa maakunnallista identiteettiä: pohjoiskarjalaisuutta, eteläsavolaisuutta ja pohjoissavolaisuutta. Maakuntien tehtävä on verkottaa tietysti myös yhteistyötä keskenään ja eri toimijoiden kesken. Mikään Suomen maakunnista ei pärjää yksin. Keskuskaupunkien, yritysten, korkeakoulujen, oppilaitosten, eri valtionhallinnon toimijoiden ja maakuntaliittojen toiminnassa ei ole varaa henkiseen kyräilyyn ja kilpailuun. On rakennettava tietoisesti avointa yhteistyötä. Tarvitaan uudenlaisia vahvoja yhteistyöverkostoja. Vahva maakunnallinen identiteetti on hyvänä henkisenä perustana terveelle itsetunnolle ja kyvylle tehdä toisten kanssa yhteistyötä ja uskallukselle sopia myös työnjaosta. Moni on vakavissaan varoittanut minua, ettei Itä-Suomessa ole suotavaa puhua yhteistyöstä ja että maakuntaliitot tosiasiassa kyttäävät kateellisina koko ajan toisiaan. Pienissä maakunnissa omasta asukaspohjasta ja yritystoiminnasta ei synny tarvittavaa dynamiikkaa. Lisäpontta omalle motivaatiolle ja missiolle etsitään ulkoisista uhista ja vihollisista. EU-tuista odotetaan uutta rahahanaa ja haikaillaan edelleen vanhan aluepolitiikan perään. Laman aikanahan aluepolitiikka muuttui, koska yhteiskunnassa ei ollut jakovaraa. Maakuntaliittojen asemaa ryhdyttiin vahvistamaan epäkiitollisena ajankohtana keskellä lamaa. Maaherrat ja presidentti Kekkonen hoitivat myös aluepolitiikkaa Presidentti Kekkonen tunnetusti käytti sisäpoliittista valtaansa. Sisäministeriön nykyinen kansliapäällikkö Juhani Perttunen oli Kekkosen läheisenä avustajana aikoinaan tärkeä avainhenkilö, jonka kautta viestit menivät perille itse presidentillekin asti. Kun ensimmäinen naispuolinen maaherra Sylvi Siltanen ei suorasanaisuudestaan tunnettuna ollut Kekkosen mieleen, koko Turun ja Porin lääni sai tuntea sen nahoissaan. Siltanen ei myöskään saanut Kekkoselta jatkonimitystä. Esa Timonen tuli maaherraksi vuonna 1967 ja oli tehtävässä vuoteen 1992. Lääninhallitusten suunnitteluvalta mureni tämän jälkeen ja tehtäviä siirtyi maakuntaliitolle. Ympäristökeskukset erotettiin lääninhallituksista vuonna 1995. Pohjois-Karjalassa näihin muutoksiin ei ole vieläkään totuttu. Se näkyy ja tuntuu varsin selvästi. Tasavallan presidentin sisäpoliittinen valta väheni olennaisesti Urho Kekkosen kauden jälkeen. Asioita on yritettävä hoitaa lääneistä ja maakunnista kaikkia mahdollisia demokraattisia teitä ministeriöiden, maan hallituksen ja eduskunnan kautta. Yksi ihminen ei pysty nykyisissä verkoissa junailemaan asioita yksin eteenpäin. Tarvitaan uudenlaisia verkostoja, yhteistyötä, työnjakoa, markkinointia ja alueellista yksituumaisuutta. Luullaanko vallan edelleen piileskelevän jossakin? Niin yksinkertaisesta asiasta kuin yhteistyöstä ja työnjaosta se löytyisi, mutta silti odotetaan ihmeidentekijää. Olen tämän valintani yhteydessä havainnut, miten epärealistisia ja ristiriitaisia odotuksia lääninhallitukselle ja maaherralle yksittäisen maakunnan kehittämisessä julkisuudessa edelleen liitetään. Työnjako ja yhteistyö keskeistä Yhteistyö ja työnjako ovat avainsanoja, joita olen korostanut jatkuvasti. Epäilen kuitenkin, ettei aika ole vielä Itä-Suomessa kypsä uudenlaiselle verkostotyöskentelylle ja ajatuksille. Pakko asiasta on kuitenkin puhua. Pakko on myös ottaa se riski, että tulee väärinymmärretyksi. Hyvä yhteistyön alku maakuntatasolla on Itä-Suomen ryhmä, johon kuuluu myös Kainuu ja Etelä-Karjala. Siihen pitäisi vain liittää koko alueellisten toimijoiden verkko. Vaikuttaa siltä, että maakuntaliitot melkein mustasukkaisina vahtivat tätä omaa yhteistyötään. Hyvät organisaatiot eivät koskaan keskity vallankäyttöön vaan yhteistyön tekemiseen. Maakuntaliitot ovat kipuilleet ensimmäiset valtansa vuodet suurten odotusten ja tavoitteiden sekä niukkojen voimavarojen ristiriidassa. Oman maakunnan identiteettiä yritetään vahvistaa. Lääninuudistus saatetaan kokea maakuntarajat ylittävänä Itä-Suomessa omaa maakunnallista itsenäisyyttä murentavaksi uhkaksi. Vaalipiirijako kummittelee myös taustalla. Asiasta ei kovasti haluta keskustella. Itä-Suomen vaalipiirit ovat pieniä. Jos poliittisia voimia ei yhdistetä, mikään maakunta ei yksin pärjää omien tavoitteidensa edistämisessä. Haluavatko maakunnat valtionkin hallinnon rajoittuvan omiin rajoihinsa, olivat rajat sitten miten teennäiset tahansa? Talousalueitahan kaikki maakuntaliitot eivät ole. Varkauden seutu on aina kärsinyt rajan kiroista. Hyvä esimerkki on myös Itä-Uudenmaan liitto, joka rikkoo laajan talousalueen pelkin kielipoliittisin perustein. Etelä-Suomessa maakuntaliitot eivät ratkaisevasti vaikuta suurten kaupunkiseutujen, yritysten ja oppilaitosten verkostojen dynaamisessa toimintakentässä, joten Itä-Uudenmaan liitto voi muita ja kehitystä häiritsemättä jatkaa rauhassa toimintaansa. Itä-Suomen läänillä tulee olemaan maakuntapohjainen toimintalinja Oma toimintalinjani olen miettinyt selväksi. Tulen kunnioittamaan maakuntien liittojen näkemyksiä ja tekemään omalta osaltani niiden kanssa mahdollisimman avointa yhteistyötä. Itä-Suomen lääninhallitus tullaan organisoimaan kolmeen maakuntakeskukseen: Mikkeliin, Joensuuhun ja Kuopioon. Sosiaali- ja terveystoimen sekä sivistystoimen valvonta- ja ohjaustehtävissä paikallisuus on tärkeää. Näissä tehtävissä tarvitaan kuitenkin myös maakuntia laajemmat palveluverkot. Tehokkuutta lisätään, kun omat sisäiset talous-, henkilöstö- ja hallintopalvelut yhdistetään koko lääninhallituksessa yhteisiksi. Näin tavoitetaan sekä maakunnalliset edut että vahvan asiantuntijaorganisaation hyödyt. Henkilökunnasta kenenkään ei tarvitse muuttaa paikkakuntaa. Toimistomme ovat Mikkelissä, Kuopiossa ja Joensuussa. Työnjakoa ja yhteistyötä tullaan kehittämään osastoittain ja koko läänissä. Emme keskitä johtamistakaan keskuspaikaksi määrättyyn Mikkeliin, vaan toimimme verkostona tietotekniikkaa hyödyntäen. Saamme säästöjä hallintopalvelujen yhdistämisestä ja erikoistumisesta, tekniikan käytöstä ja siitä, että tehostamme työprosessejamme. Uudet työtavat tärkeitä jatkuvassa muutoksessa Tiedän hyvin, ettei tämä kehittämistyö saa oman väen keskuudessa kaikkien kannatusta. Monet useita vuosikymmeniä lääninhallitusta palvelleista ovat tehneet koko työuransa töitä tietynlaisessa työyhteisössä, tietyllä tavalla ja omassa pienessä virastossa. Kun osa työtovereista tulee olemaan fyysisesti eri paikkakunnalla, ei enää työskennellä vain vanhassa tutussa aamukahviorganisaatiossa. Neuvottelut käydään videoin ja puhelimen välityksellä. Sähköposti otetaan asioiden valmistelussa käyttöön. On selvää, etteivät kaikki jaksa enää muuttaa toimintatapojaan, eivät sulata uusia työtovereita eivätkä halua enää ottaa uusia haasteita. Sekin on hyväksyttävä. Kaikki eivät tule uuteen tietotekniikkaa hyödyntävään verkostotyöskentelyyn tottumaan koskaan, mutta useimmat tulevat ymmärtämään, että verkostot ovat tämän päivän ja tulevaisuuden tapa tehdä työtä. Verkojen avulla voimme myös moninkertaistaa asiantuntijuuden. Vanhat läänit ovat olleet pieniä ja haavoittuvia. Nyt voimme pyrkiä erikoistumaan ja myös sillä tavalla toimimaan entistä paremmin Verkot ovat muuttaneet kohta 10 vuotta hallinnon toimintaympäristöä. Nyt on aika kehittää myös uusia työmenetelmiä. Organisaatiot tulevat muuttumaan koko ajan. Mikään ei ole pysyvää. On varauduttava aina uusiin ja jatkuviin muutoksiin. Suomalainen hallinto on murroksessa. Informaatio- ja tietoyhteiskunnan teknologia muuttaa koko ajan toimintaympäristöä, työmenetelmiä, hierarkkisia johtamisjärjestelmiä ja prosesseja. Uusi tekniikka tarjoaa muutokselle uudet haastavat mahdollisuudet. Moni on skeptinen ja kysyy, onko mitään järkeä kehittää, kun seuraava muutos saattaa jo olla ovella. On hyvä muistaa, että rakenteisiin on aina helpompi tehdä muutoksia, jos toimintatapoja on virtaviivaistettu, uudenaikaistettu ja kehitetty määrätietoisesti. Siksi tämä Itä-Suomen lääninhallituksessa nyt aloittamamme kehittämistyö ei koskaan mene hukkaan, vaikka organisaatioita muutaman vuoden päästä pantaisiin taas uusiin asentoihin. Tämä on meille kaikille myös haasteellinen kehittämis- ja oppimisprosessi. Jämähtäneessä valtionhallinnossa viimeistään nyt tarvitaan myös sellaisia organisaatioita, jotka yrittävät tehdä työtä uudella tavalla ja ottaa tietotekniikan mahdollisuudet käyttöön. Maakuntahenki ja yhteistyö Minulle on jo kerrottu, että Pohjois-Savon maakuntajohtaja Antti Mykkänen olisi kehottanut Pohjois-Savon TE-keskusta välttämään yhteistyötä Itä-Suomen lääninhallituksen kanssa. Voi olla vain pahoja puheita ja miesten juoruja. Jos tällainen suhtautuminen pitää maakunnissa kuitenkin paikkansa, uudenlaisten yhteistyö ja verkostojen kehittäminen ei onnistu ainakaan helposti hetkessä. Kyllä maakuntaliitto omalla alueellaan on yhteistyössä aivan keskeinen. Turha tästä on kuitenkaan lannistua. On vain yritettävä korostaa koko ajan ja kaikissa yhteyksissä yhteistyön ja työnjaon merkitystä. Omat kokemukseni yhteistyöstä Uudellamaalla ovat hyvät. Olemme kokoontuneet säännöllisesti miettimään alueellisia yhteistyökysymyksiä porukalla, johon kuuluvat pääkaupunkiseudun kaupunginjohtajat, YTV:n johtaja Juha Sipilä, Uudenmaan maakuntajohtaja Aimo Lempinen ja maaherra Eva-Riitta Siitonen. Meillä kaikilla on niin kädet täynnä työtä, ettemme ole ehtineet keskenämme vallasta kilpailemaan. Yhteistyö on välttämätöntä. Olemme onnistuneet luomaan yhteisiä toimintalinjoja kaikissa tärkeissä asioissa. Saimme aikaan varsin nopeasti yhteisiä verkostoja. Kokosimme esimerkiksi yhteisen oppimiskeskuksen, joka sai juhlallisen nimen Culminatum. Maakuntahengen olemusta olen tässä myös miettinyt. Maakuntalehdillä on erittäin suuri merkitys. Kyllä Helsingin Sanomatkin pitää Helsingin puolta. Se tuntuu Helsingin puolustamisena jo Vantaan rajojenkin yli tultaessa, vaikka itse lehti painetaan Vantaalla. Seudullisissa asioissa ei tarvitse ollakaan tasapuolista tiedonvälitystä. Yleistä kuitenkin on, että juuri muualta muuttaneet uhoavat maakuntahenkisinä eniten kuin vahvistaakseen oman uskottavuuttaan. Naapureiden yhteistyötä varmasti lisäisi, jos maakuntalehdet olisivat kiinnostuneita naapurimaakuntiensa asioista. Oman maakunnan ja Helsingin asiat tiedotetaan, mutta naapurimaakunnista ei juurikaan mitään suuronnettomuuksien lisäksi. Levikkialueet noudattavat yleensä kuin yhteisestä sopimuksesta tiukasti maakuntarajoja. Olen asunut Pirkanmaalla ja Uudellamaalla. Hämäläiset ovat rakastettavia ja identiteetti on vahva. Uusmaalaiset ovat erilaisia. He ovat muuttaneet eri puolilta Suomea eivätkä osaa edes omaa Sibeliuksen säveltämää maakuntalauluaan. Kovimmat hesalaiset ja uusmaalaiset ovat muualta muuttaneita ja alueen ensimmäisen polven asukkaita. Itä-Suomessa karjalaiset ovat maakuntarakkaita. Savolaisuudesta on tullut muualla Suomessa loistava tavaramerkki, mutta harvoin savolaiset esittelevät erityisesti olevansa Etelä- tai Pohjois-Savosta. Muiden suomalaisten mielestä Savo on Savo nuolen ja jousen suuntaan katsomatta. Maakunnat itse pitävät yllä ja vahvistavat omaa identiteettiään parhaiten. Luotan identiteettiasioissa maakuntiin itseensä, mutta terve itsetunto ja identiteetti eivät synnyt muita moittimalla. Maakuntien keskuskaupunkien roolia ei sovi unohtaa. Ei Pirkanmaata olisi ilman Tamperetta eikä Pohjois-Karjalaa ilman Joensuuta. Ja olisiko Savoa ilman Kuopion toria? Suurläänien ei mielestäni myöskään missään määrin tule rajoittaa tai määritellä maakuntien omaa yhteistyötä tai toimintaa. Vaikka Etelä-Karjala ja Päijät-Häme kuuluvat Etelä-Suomen lääniin, Kainuu Oulun lääniin ja Keski-Suomi Länsi-Suomen lääniin, kaikki maakunnalliset yhteistyömahdollisuudet ja -suunnat ovat Itä-Suomessa olemassa ja suorastaan toivottavia. Vanhoissa lääneissä omia reviirejä puolustettiin kuin valtakunnanrajaa. Tiedän monen maaherran paheksuneen läänien yli menevää kuntien yhteistyötä. Se aika on nyt mennyttä. Läänit eivät enää tule vahtimaan rajojaan, vaan kannustavat monimuotoiseen yhteistyöhön. Toivottavasti myös maakuntaliitot ymmärtävät yli rajojen menevän yhteistyön välttämättömäksi.
Rantsulla on loistava huumorintaju ja luova ote asioihin. Olen erittäin iloinen, että hänestä tulee uusi kaupunginjohtaja. Määräaika on seitsemän vuotta. Olemme tehneet politiikassa töitä yhdessä 22 vuotta ja vain kaksi kertaa olemme olleet eri mieltä, miten jokin asia on hoidettava. Aika poikkeuksellista. Paljon enemmän minulla oli keskusteluja suurin kirjaimin ja erimielisyyksiä politiikasta sekä yhteiskunnallisten asioiden hoidosta oman aviomieheni kanssa. Vantaan talouden ongelmat ovat suuret, joten mikään herran virka ei Rantalaa odota. On pakko panna itsensä johtajana likoon. Säästökohteet eivät löydy helpolla. Rantsu tuntee Vantaan läpikotaisin, joten mikään ei tule hänelle yllätyksenä. Valtuusto valitsi hakijoiden joukosta henkilön, jonka se tuntee ja joka tuntee Vantaan ja sen päättäjät. Vantaa saa Rantalasta hyvän johtajan.
25.6.1997 Karjala takaisin Karjala-järjestöissä aktiivisesti toimiva espoolainen ystäväni Erkki Hatakka halusi haastatella ja tehdä karjalaisuudesta jutun. Tietysti hän kysyi myös Karjalan palauttamisesta, mistä ajoittain on keskusteltu hyvinkin kiihkeästi. Puhuimme aiheesta pitkään. Minusta tämä Karjalan palautuskeskustelu on ollut yksipuolista ja tunteenomaista. Historiaan emme voi palata. Palautusvaatimuksia en kannata. Oma isäni kuoli vuonna 1962 vain 45-vuotiaana siinä uskossa, että Neuvostoliitto palauttaisi Karjalan, kuten oli palauttanut Porkkalankin. Mitään Karjalan kaltaista isä ei Tampereen seudulta eikä muualta Suomesta eläissään löytänyt. Evakkoon lähtö oli muuttanut hänen elämänsä täysin ja repinyt hänet suvustaan ja juuriltaan. Lapsuudestani muistan raskaan ikävän entiseen kotiin. Tuota vanhempiemme muistojen Karjalaa ei kuitenkaan ole enää olemassa. Maailma on muuttunut ja me sen mukana. Heti sodan jälkeen Karjalaan siirrettiin eri puolilta Neuvostoliittoa ja erityisesti Valko-Venäjältä uusia asukkaita. Moni oli sodan jaloissa menettänyt kaiken ja revitty entisiltä juuriltaan. Heidän kohtalonsa oli samankaltainen kuin suomalaisten evakkoperheiden. Nyt heidän kotinsa on ollut Karjalassa jo yli 50 vuotta. Neljäs sukupolvi on kasvamassa. Ei kai ole inhimillistä vaatia heitä nyt lähtemään kotiseudultaan ja nykyisistä kodeistaan? Karjalan palauttamiskeskustelua on minusta turha tällä tasolla jatkaa. Me Karjalan ystävät voimme keskittyä tekemään hyvää yhteistyötä Karjalan tasavaltaan. Yhteistyö hyödyttää meitä kaikkia. Itä-Suomen läänillä on yli 300 kilometrin rajalinja Venäjän kanssa. Monipuolinen yhteistyö avaa koko ajan uusia mahdollisuuksia erityisesti terveydenhuollon, sosiaalitoimen, kulttuurin, koulutuksen ja elinkeinoelämän sektoreilla. Venäjä on tärkeä naapurimme sekä yhteistyökumppani. Pietarin talousalueen myönteiset vaikutukset erityisesti Itä-Suomeen tulevat vahvistumaan. Työtoverini Vantaan rakennustoimen johtaja Olavi Honko oli varannut kalenteristani ajan. Mietin, mitä asiaa Ollilla nyt mahtaa olla. Olli oli salaperäisen näköinen, otti povitaskustaan jotain käteensä ja ojensi sen minulle. Se oli vanha karjalainen, kolmeen osaan taitettava pieni metallinen matkaikoni. Olli sanoi, että hän halusi vaan antaa tämän ikonin suojelemaan kaikilla tulevilla matkoilla. Molempien silmät täyttyivät kyynelistä.
26.6.1997 Mitä tuli sanottua seitsemän vuotta sitten 1990? Seppo Viitanen oli haastatellut minua seitsemän vuotta sitten vuonna 1990. Nyt hän tenttasi, mitä tulikaan sanottua. Olin ollut huolissani lapsirikkaan kaupungin suurista palvelutarpeista, kehunut Vantaan uutta sektorirajat ylittävää sosiaali- ja terveystoimen palvelujärjestelmää, painottanut lentokenttäalueen kehitystä ja lentokentän läpi kulkevan radan rakentamista sekä kaukojunien pysähtymistä Tikkurilaan. Miten asiat olivat nyt kesäkuussa 1997? Suuressa kaupungissa tapahtuu paljon seitsemässä vuodessa. Lama oli raskas koettelemus. Se vaikutti kaikkeen kielteisesti. Asukasmäärä on jatkanut kasvuaan ja palvelutarpeet ovat edelleen lisääntyneet. Vantaanportin rakentaminen on edennyt hitaasti mutta varmasti. Lentokenttäradan rakentaminen odottaa edelleen, mutta muutama kaukojuna jo pysähtyy Tikkurilassa. Vantaan mittasuhteita ilmentää, että kaupungin vuokra-asuntoa jonottaa 2 100 henkeä. Itä-Suomen läänin 68 kunnasta kahdeksassa on vähemmän kuin 2 100 asukasta. Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan maakunnat ovat väkiluvultaan jatkuvasti kasvavan Vantaan kokoluokkaa. Itä-Suomessa lasten suuri suhteellinen osuus väestöstä ei ole ongelma. Monet kunnat kamppailevat sen tosiasian edessä, että tulevaisuus muuttaa nuorten mukana pois. Mitä tulikaan nyt kesäkuussa 1997 sanottua? Korostin tietoyhteiskunnan mahdollisuuksia ja verkkojen käyttöä palvelujen järjestämisessä. Vantaan yhteispalvelupisteet ovat esimerkkeinä koko muulle julkiselle hallinnolle. Olen optimisti ja uskon myös etätyön lisääntyvän. Muuttoliikettä on hillittävä. Alueiden kehittymiselle tietotekniikalla, etätyöllä ja verkottumisella on suuri merkitys. Välimatkat eivät ole esteenä. Työtä voidaan siirtää verkoissa tehtäväksi vaikka minne. Fyysinen läheisyys ei ole ratkaiseva tekijä hallinnolle eikä asioiden hoitamiselle. Toimittaja Seppo Viitanen tivasi, miten raaskin jättää vantaalaiset. Enhän minä jätäkään. Itä-Suomen läänissä on 3 000 vantaalaista kesämökkiä. Vantaalaiset ovat kesälääniläisiäni.
29.6.1997 Pipsan parketti – Koirakiven väki yllättää Ilmassa oli aistittavissa jotain salaperäistä. Pennaset kertoivat, että menisimme illalla pienen venematkan päässä olevaan Riihilahteen koko kylän illanviettoon. Ilta oli kaunis. Riihilahti on Enoveden länsirannalla yhteinen lomalaisten ja kyläläisten kokoontumispaikka, jonne on rakennettu pienet huoltorakennukset. Kesäasukkaat kutsuvat paikkaa komeasti Riihilahden kasinoksi. Siellä on tapana kokoontua kesällä yhteisiin illanviettoihin ja juhliin. Juhannusjuhlat oli juuri vietetty. Kesäkuun viimeisen viikonlopun perjantai-illan kruunasi suvinen helle, auringonpaiste ja mahtava auringonlasku. Riihilahteen oli kokoontunut runsaasti lomalaisia ja kylän asukkaita. Myös Mäntyharjun kunnanjohtaja Sakari Nuutinen oli paikalla. Tienoo oli koristeltu kesäkukilla ja istutuksilla. Mäntyharjun soittokunta soitti suomalaista sielua hivelevää perinteistä tangoa ja valssia. Sävelet kantautuivat haikean kutsuvasti kauas tyynen veden yllä. Tunnelma oli kuin menneestä maailmasta. Vain hyttyset muistuttivat, ettei Suomen suvi parhaimmillaankaan ollut vain pelkkää juhlaa. Rannassa oli uutuuttaan hohtava mutterin muotoinen tanssilava. Lavalle mentiin korkeasta kaariportista, joka oli koristettu kukin ja pienellä liinalla. Minua pyydettiin ottamaan liina pois. Liian alta paljastuikin sitten varsinainen yllätys. Tanssilavan portin päällä luki puusta rakennetuin kirjaimin: Pipsan parketti. Koirakiven kesäasukkaat olivat rakentaneet minulle nimikkoparketin! Olin aivan sanaton ja yllätyksestä ymmyrkäisenä. Mäntyharjun kunnanjohtaja Sakari Nuutinen oli määrätty kavaljeerikseni. Otimme parketin käyttöön vauhdikkaasti Toivo Orasmaan säveltämän Mäntyharjun valssin tahdissa. Pipsan parkettia oli tehty talkoilla viikkokaupalla. Lavan oli suunnitellut kesäasukas Teuvo Vähäkangas ja emäntänä oli toiminut kesäasukas Liisa Pastinen. Kylätoimikuntaa edustivat Riihilahden paroniksi kutsuttu Onni Ruuth ja monitoimimies Pekka Relander. Olin hetkessä saanut valtavasti uusia ystäviä. Sattuma ei ollut, että juuri Koirakiveen nousi Pipsan oma parketti. Mäntyharjun kesäasukkaista suuri osa on vantaalaisia vanhoja tuttaviani. Juhlamenot jatkuivat seuraavan päivän Pertunmaan kirkolla Pertun päivillä ja samalla vietettiin myös kunnan elinkeinoelämän kummipäiviä. Valtuuston puheenjohtaja Jari Lepän ohjastamalla hevoskyydillä ajaa köröttelin komeasti pitkin kirkonkylän raittia. Olin pyörryksissä saamastani ylenpalttisen ystävällisestä vastaanotosta. Tämä oli ensimmäinen epävirallinen juhlatapahtumani tulevan Itä-Suomen alueella.
1.7.1997 Tervetuloa Kuopioon! Saimme eilen Kuopiossa pidetyssä johtoryhmässä Itä-Suomen lääninhallituksen työjärjestyksen lopulta hyväksytyksi pitkän puurtamisen jälkeen. Kaikki vahtivat tarkasti, ettei työjärjestykseen ole kätketty mitään pukinsorkkaa. Luottamus toisiimme on kuitenkin kasvanut koko ajan. Sisäisessä yhteistyössä on edetty varsin hyvin. Lääninhallituksissa on pitkät toimintaperinteet, joten muutokset on mahdollista tehdä hallitusti. Toista näyttää olevan uusissa TE-keskuksissa, joissa keskuksia ohjaavat ministeriöt hakevat vasta nyt aluehallinnossa yhteistä linjaa. Ministeriöiden erimielisyydet heijastuvat tietysti keskusten työhön. Yhteentörmäyksiä on odotettavissa varsinkin, jos TE-keskusten johtajalle ei ole anneta johtamiseen edellytyksiä eikä mahdollisuuksia. Savon Sanomat oli tilannut minulle illaksi vossikkakyydin. Kulkupeli oli viimeisen päälle komea aina hevosta, ajuria ja kiesejä myöten. Kuopio ja Kallavesi esittäytyivät kaikessa vehmaudessaan ja kauneudessaan. Pieni ajoittainen tihkusade vain korosti luonnon raikkautta ja tuoksuja. Jutun tekopaikaksi Savon Sanomat oli valinnut sievän Korutalon ja tarjottavaksi kardemummalla maustettua kahvia. Olin yötä hotelli Puijonsarvessa. Oli niin valoisaa, että heräsin tänään aamulla jo klo 5. Kuopion torilla oli TV:n aamulähetys, jonne lähdin kävelemään hyvissä ajoin. Minna Canthin kadulla ensimmäinen vastaantulija pysäytti, oli menossa kiireellä töihin, esittäytyi tuttavallisesti tavalliseksi kuopiolaiseksi rouvaksi, hymyili ystävällisesti, kätteli ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi Kuopion. Kuopion tori oli heräilemässä, paikalla oli kiireettömiä, iloisia ihmisiä. Torilla kuljin turisevan ukkoryhmän ohitse. Se toivotti kuorossa hyvvää huomenta muaherralle. Kuopiossa ei voi näköjään kulkea kuin Helsingissä nimettömänä ja muita näkemättä. Kyllä kuopiolaiset ovat ihan oikeasti lupsakoita ja oekeita immeisiä! Aamun TV-lähetyksessä Kuopion torilla Pohjois-Savon TE-keskuksen johtaja Jaakko Kekoni, Pohjois-Savon liiton puheenjohtaja kansanedustaja Jorma Huuhtanen ja minä korostimme taas kerran yhteistyön merkitystä. Ettei tästä yhteistyöstä vaan tulisi sitä normaalia savolaista rojektia, joka on aloitusta vaille valmis? Tunnen nämä herrat jo niin hyvin, että heidän kanssaan varmasti yhteistyö kyllä onnistuisikin.
13.7.1997 Yhdeksän päivän menoputki alkaa Mikkelistä Lauantaina Mikkelin kaupunki oli kutsunut Mikaeliin katsomaan Prokojevin Kihlaus luostarissa. Mikkelin musiikkijuhlat, Valeri Gergijev ja Pietarin Marinski-teatteri esittäytyivät kaikessa upeudessaan. Vaikka Mikaelin sali on varsin pieni noin suurille produktioille, venäläiset loihtivat eteemme mahtavan esityksen. Mikkelin kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta ja apulaiskaupunginjohtaja Eero Kaitainen kutsuivat sunnuntaina 5.7. lounaalle Tertin kartanoon. He olivat kiinnostuneet tietämään, miten paljon lääninuudistuksen kautta tulee Mikkeliin uusia työpaikkoja. Valitettavasti en voinut luvat yhtään uutta, sillä kenenkään ei ole pakko muuttaa. Vain maaherran työpaikka oli määrätty Mikkeliin. Lisäksi lääninhallitukselle on annettu kovat säästövelvoitteet, mikä tarkoittaa toimintojen tehostamista. Virat tulevat itse asiassa vähenemään. Tämä tietysti oli Mikkelin kaupungin johdolle pettymys. Ymmärrän heitä hyvin itsekin kaupunginjohtajana. Jokainen kaupunki arvostaa vakaita työpaikkoja ja asukkainaan hyviä veronmaksajia. Pitkään aikaan perheet eivät kuitenkaan enää ole muuttaneet esimerkiksi isän uudelle työpaikkakunnalle, jos äidillä on entisessä asuinpaikassa hyvä työpaikka ja kun lasten koulujakaan ei haluta vaihtaa. Näissä perheissä muualla työssä oleva ei myöskään vaihda asuinkuntaa, vaan on työpaikkakunnalla vain työssä. Hän maksaa veronsa viralliseen asuinkuntaansa, jossa perhekin asuu. Työpaikat eivät siis takaa kunnalle verotuloja. Tällaisia eri paikkakunnilla asuvia ja työskenteleviä perheitä on runsaasti puolustusvoimissa, jossa työpaikat vaihtuvat varsin tiuhaan. Perhe ei yleensä muuta, jos puolison työ- ja lasten koulunkäyntimahdollisuudet ovat hyvät. Ei myöskään lääninhallituksen johdon keskittäminen Mikkeliin toisi Mikkelin asukkaaksi yhtään päällikköä. Heillä kaikilla on koti ja perheet Kuopiossa ja Joensuussa. Vapaaehtoiset muutot tietysti ovat toinen asia. Jos joku haluaa muuttaa Mikkeliin, se on tietysti mahdollista. Mikkeli voisi markkinoida itseään hyvien palvelujen vireänä kaupunkina. Mikkelin Musiikkijuhlat jatkuivat sunnuntaina upeasti Maaseurakunnan kirkossa Valeri Gergijevin johtamalla Bitzetin oopperalla Carmen. Nimiroolissa oli mahtava venäläinen metsosopraano Olga Borodina. Carmen on lempioopperani. Olen kuunnellut oopperan levyiltäni satoja kertoja. Se on erityisen hyvää siivousmusiikkia. Olga Borodina oli vakuuttava Carmen, metallisen kirkas, syvän täyteläinen ääni, herkkä ja kova yhtä aikaa. En ole koskaan kuullut Carmenin nimiroolia laulettavan näin mahtavasti. Jos tästä Borodinan esityksestä eivät kriitikot hullaannu, niin eivät sitten mistään. …jatkuu Savonlinnaan Illalla katsoimme Olavinlinnassa Tannhäuserin, mahtava esitys ja pateettinen kuten aina. Savonlinna on oopperajuhlien aikaan kaunis kansainvälinen kulttuurikaupunki. Kävelimme pitkin öisiä rantakatuja kesän tunnelmista, tuoksuista ja väreistä nauttien. Varmasti tämä oli yksi tämän kesän parhaista päivistä. Leppävirta haverissa Saimaalla Tiistaina 8.7. Marjaana jäi koirien kanssa Savonlinnaan ja minut haettiin varhain aamulla Taipaleen kanavalle, jossa astuin Leppävirran kunnan nimikkolaivaan. Laiva oli lastattu pohjoissavolaisilla elinkeinoelämän edustajilla ja päättäjillä. Sää oli helteisen kaunis jo aamusta. Oli odotettavissa mielenkiintoinen risteily ja seminaari suvisella Saimaalla. Tarkoitus oli seilata Savonlinnaan ja mennä illalla joukolla oopperaan Aleksis Kiven ensi-iltaan. Matkan aikana järjestetyn seminaarin pääaiheena oli elinkeinopolitiikka. Leppävirran kunnanjohtaja Jussi Huttunen on saanut erityistä kiitosta elinkeinopolitiikan hoidosta. Seminaari sujui erinomaisesti. Kiittelimme Leppävirran kuntaa tilaisuuden järjestelyistä. Leppävirran laiva oli entisöity ja kunnostettu ensiluokkaisesti ja soveltui hyvin myös kokouksen pitopaikaksi. En tunne Saimaata erityisen hyvin, joten Saimaa monine selkineen, saarineen, salmineen ja sokkeloineen tuntui minusta valtavalta labyrintiltä. Edessä näkyi loputtomasti uusia ja taas uusia niemen nokkia, uusia lahtia lahtien jälkeen. Jaakko Kekoni alkoi ihmetellä ääneen, miten ison laivan kannelta saattoi vedessä nähdä pohjaa ja ruohoa. Minäkin olin tehnyt saman havainnon. Hetken kuluttua Leppävirta pysähtyi yhtäkkiä kuin seinään. Moottorit kävivät täysillä ja muta porisi veden pinnassa kuin jättiläisen puuropata. Alus vain ei liikkunut minnekään. Nopeasti selvisi, että olimme ajaneet matalikolle. Kesäasukkaita juoksi hämmentyneinä rannoilla. Ympärillämme oli hetkessä myös parvi pieniä moottoriveneitä. Ensimmäinen veneilijä huusi ihmeissään, miten noin iso alus on päässyt näin pitkälle tätä matalaa lahtea. Hän valisti meitä, että moni pienikin vene on saanut tällä matalikolla potkuriinsa pohjakosketuksia. Hän oli luullut näkevänsä unta, kun oli havainnut suuren aluksen ajavan täyttä vauhtia rantamatalikkoon. Vaimokin oli kerrankin sanaton. Tieto aluksemme haverista levisi nopeasti. Kännykät alkoivat soida muutaman minuutin kuluttua. Tiedotusvälineet olivat hetkessä asiasta tietoisia. Minultakin tivattiin, miten vaaralliselta tilanne vaikuttaa. Mitään hengenvaaraahan meillä kellään ei ollut, mutta ulkopuoliset eivät sitä näyttäneet uskovan. Vesi oli matala, ranta oli lähellä ja auttavia veneitä oli yllin kyllin heti Leppävirran ympärillä. Yritin tyynnytellä kysyjiä, ettei mitään vaaratilannetta nyt ole. Kesäasukkaiden moottoriveneet veivät meidät rantaan, josta jatkoimme matkaa autolla Savonlinnaan. Aleksis Kiven ensi-ilta ja Leppävirralta kotoisin olevan oopperalaulaja Jorma Hynnisen esitys oli vaikuttava ja koskettava. Savolaiset osaavat asiansa ja myös yllättää sekä selviytyä niin maalla kuin merelläkin. Luin illalla viikolla tullutta postia ja lehtiä. Arvostelijat ylistivät Olga Borodinaa ”aikamme Carmeniksi”. Helppo oli olla arvostelijan kanssa samaa mieltä. Joensuussa henkilökunnan tapaaminen Joensuun henkilökuntamme suree edelleen Pohjois-Karjalan lääniä. Paikalliset tiedotusvälineet lisäävät murhetta omilla kannanotoillaan. Ihmisten työn arvo on mitätöity. Lääninhallituksella ei ole enää mitään merkitystä, sitä täällä Pohjois-Karjalassa tiedotusvälineet jatkuvasti toitottavat. Jos entisenä ankarana historian ja yhteiskuntaopin opettajana panisin toimittajat läänien nykyisistä tehtävistä tenttiin, he eivät pääsisi siitä läpi. Kirjoitusten perusteella he eivät tiedä, mitä tehtäviä läänit syksystä 1997 tulevat hoitamaan. Jos koko ajan saa lehdestä lukea, että kuulut turhaan joukkoon, työstä saattaa tulla henkisiä voimavaroja kuluttavaa. Jokaisella ihmisellä on tarve saada muilta työstään arvostusta. On myös tarve nähdä työnsä yhteiskunnallinen merkitys. Aistin varsin herkästi mielialat. Sellainen herkkyys on rikkaus ja rasite. Joensuun toimistossamme on useita henkilöitä, jotka eivät halua sitoutua Itä-Suomen lääninhallituksen työhön. Olen miettinyt ensi syksyn työohjelmaani niin, että ensin kierrän johtoryhmän kanssa kaikki Itä-Suomen läänin alueet kihlakunnittain. Urakka on tehtävä heti syys- ja lokakuussa. Käyn myös koko henkilökuntani kanssa henkilökohtaiset keskustelut. Sen urakan saan valmiiksi keväällä 1998, sillä lääninhallituksessa on 250 henkeä töissä. Varaan jokaiselle aikaa ainakin tunnin keskusteluun. Toivon, että voisimme synnyttää työyhteisöömme avoimen ilmapiirin. Miten tiedotusvälineet ovat suhtautuneet Etelä-Savossa ja Pohjois-Savossa uuteen Itä-Suomen lääninhallitukseen, sitä olen mielessäni vertaillut. Sanomalehtinä Länsi-Savo ja Itä-Savo ovat olleet hyvinkin myönteisiä. Myös pohjoissavolaiset tiedotusvälineet ovat olleet asiallisen myönteisiä. Savon Sanomat suurimpana lehtenä on suhtautunut minuun henkilönäkin hyvin positiivisesti, mistä olen iloinen ja jopa yllättynyt. Tietysti yritän aivan vilpittömästi parhaani tässä tulevassa urakassani. En minä tänne sormiani pyörittelemään ole tullut. Se on pakko todeta, että sukujuuriltani ja sielultani karjalaisena minulla on oikeus hämmästellä tapaa, jolla jotkut pohjoiskarjalaiset sanomalehdet käsittelevät uutta Itä-Suomen lääninhallitusta ja myös minua. Surullista kirjoittaa tällaista muistiin, mutta kirjoittaminen on yksi tapani saada asia pois mielen päältä. Omat karjalaiset sukulaiset ovat onneksi ihania valonpilkkuja, sillä olen tavannut heitä nyt useammin kuin ennen. Jokaisessa tilaisuudessa aina joku on tullut myös kertomaan olevansa sukua. Karjalaisista suvuistani on viime vuosina tehty sukututkimuksia. Meitä on varsin paljon. Puoluepoliittisesti kyllä ymmärrän kielteisen suhtautumisen erittäin hyvin. Oppositiossa olevalle keskustapuolueelle lääninuudistus on erittäin vastenmielinen. Nyt ammutaan kuitenkin hyttysiä tykillä. Lääninhallituksen tehtäviä ei tiedetä, mutta vastustus on periaatteellista ja kovaa. Lääninhallitus jo sananakin on leimautunut kielteiseksi. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. On tultava juttuun kaikkien kanssa. Vantaalla kunnallispolitiikassa kokoomus on tärkeä yhteistyökumppani ja keskustalaisten kanssa olen tottunut tekemään eduskunta-aikana yhteistyötä. Punamullan kauttahan tuolloin elettiin. Pohjoiskarjalaisista keskustan kansanedustajista Lea Sutinen oli erittäin hyvä yhteistyökumppani. Olimme molemmat talvella 1986 mukana puhemies Erkki Pystysen johtamassa Afrikasta Australian kautta Yhdysvaltoihin vierailleessa parlamenttivaltuuskunnassa. Matka kesti kolme viikkoa. Tulimme Lean kanssa läheisiksi ystäviksi ja ystävyys on jatkunut. Lea oli puolueensa eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja kuten minäkin. Koko karjalainen sukuni on ollut maalaisliitto-keskustalaisuuden läpitunkemaa puolueen perustamisesta lähtien. Oma sosialidemokratiani on oma valintani, johon vaikutti kasvuympäristöni Tampereella. Liityin demareihin, kun tein opinnäytetöitäni äänioikeusuudistuksesta ja Suomen valtiollisen itsenäisyysajatuksen kehityksestä 1900-luvun alusta. Näiden mielestäni keskeisten asioiden ajajista en alkuvaiheissa Suomen historiasta juuri muiden puolueiden edustajia löytänyt. Kirkkoveneen peräsimessä elämäni ensimmäisen kerran Edessä oli ajo Sulkavalle ja osallistuminen soutuihin Sulkavan kunnan kirkkoveneen perämiehenä. Koskaan aikaisemmin en ollut edes jalallani kirkkoveneeseen astunut. En edes oikein tiennyt, mitä kaikkia varusteita olisi otettava mukaan. Starttasin autoni Vantaan kotipihalta klo 17. Jouduin tietysti pahimpaan perjantairuuhkaan. Kaikki pääkaupunkilaiset olivat matkalla Itä-Suomeen luonnon helmaan. Jonotimme ja ajaa körötimme pitkässä letkassa koko matkan. Perillä kunnanjohtaja Ilmo Liukon perheen kauniilla hirsihuvilalla Sulkavalla olin vasta klo 21.30. Seuraavana aamuna oli herättävä jo klo 6 ja valmistauduttava suureen soutukisaan. Hermannina heinään on vanhan kansan sanonta. Heinänteko aloitettiin ennen vanhaan näihin aikoihin. Tiede on muuttanut tätäkin käsitystä. Viherrehun ravinnepitoisuus on tutkimusten mukaan suurin kaksi viikkoa aikaisemmin eli heti juhannuksen jälkeen. Silloin alkaa nykyisin heinien paalaus. Mikään ei näytä olevan pysyvää. Lauantai-aamuna 12.7. sadat kirkkoveneet ja joukkueet ryhmittyivät lähtöön. Rannalla oli vilske. Joukkueet kokoontuivat äänekkäiksi ryhmiksi. Huutoa ja hälinää. Soutajat olivat pukeutuneet värikkäisiin asuihin. Harrastelijat erottuivat ammattilaisista, jotka olivat sonnustautuneet tosi lujaa soudettaessa välttämättömiin paksupersuuksiin viirahousuihin ja trendikkäisiin urheiluasuihin. Kovimmilla menijöillä oli nesteytystä varten letkulliset juomapullot. Joukkueet astuivat veneisiinsä. Tuhannet airot ja isojen kirkkoveneiden kyljet kolahtelivat toisiinsa. Melkoinen meteli. Normaalia puhetta oli vaikea kuulla. Jokainen joukkue taisteli hyvästä lähtöpaikasta. Olin Sulkavan kunnan A-veneen perämies ja yritin tietysti pitää joukkueeni puolta. Henkinen sodankäynti on olennainen osa tätä soutukilpailua. Sen huomasin ensikertalaisena heti. Vieressämme lähtöön valmistautui tuttu joukkue, Vantaan poliisit, kaikki harteikkaita ja pitkiä lihaskimppuja, nuoria, komeita miehiä, punttisalilla viihtyviä adoniksia. Vantaan poliisien joukkue yritti mielestäni selvästi pussittaa venettämme, jossa soutajina oli myös hallintoministeri Jouni Backman Anja-vaimonsa kanssa. Karjuin vantaalaisille, ettei ollut lainkaan sopivaa etuilla venettä, jonka peräsimessä sentään oli oma kaupunginjohtaja ja airoissa peräti ministeri. Myös Backman uhkasi äänekkäästi kostavansa ja laskevansa poliisien palkkoja. Mikään manaus ei tehonnut. Vantaan poliisit ohittivat meidät epäkohteliaan armottomasti kokka kohisten ja airot viuhuen. Ehtivät sentään sen verran palkkojaan kommentoida, että poliisin pienet palkat ovat jo laskemattakin pohjassa. Palkkojen takia ei kannata vauhtia hillitä. Ilkikurisesti nauraen Vantaan poliisit vetivät meihin jo ennen lähtöä satojen metrien kaulan. Juvan kunnanjohtaja Heikki Laukkasen henkinen strategia puree Perämiehen tehtäviin oli nyt pakko perehtyä hetkessä. Kunnanjohtaja Ilmo Liukko on jo virkansakin puolesta kokenut Sulkavan soutaja. Hän totesi, että aikaisemmatkin maaherrat ovat heti tajunneet, miten suurta kirkkovenettä ohjataan. Olisi ehkä kuitenkin pitänyt harjoitella hieman etukäteen, sillä ensimmäisen minuutin ajan veneemme meni minne sattui. Kolistelin muiden veneiden kylkiä ja miehistössäni alkoi kuulua kapinallista murinaa. Myös ohjeita alkoi sadella. Yllättävän nopeasti onneksi oivalsin näissä valtavissa suorituspaineissa, miten peräsin toimii ja sain kirkkoveneemme etenemään menosuuntaan. Juvan kunnanjohtaja Heikki Laukkanen on tunnetusti savolainen ja kova puhumaan. Muut soutajat saavat Sulkavalla rakkoja soutamisesta kämmeniinsä, mutta Heikki puhumisesta ja kieleensä. Minulle selvisi nopeasti, mitä perämiehen tehtäviin kuului ohjaamisen ja tahdin huutamisen lisäksi. Oli luettava soutujen osanottajaluettelosta Heikki Laukkaselle huutoetäisyydellä soutavien venekuntien naisten nimiä. Heikki Laukkanen on vuosien kokemusten perusteella kehittänyt kilpailijoiden henkisen nujertamisen strategian, jonka teho on taattu. Ensin Heikki tervehtii kuuluvasti viereisessä veneessä soutavaa Tuulaa rakastettavan tuttavallisesti ja vihjaillen yhteisiin ihaniin muistoihin. Sitten Heikki pyytää edelleen kuuluvalla äänellä Tuulaa illalla kanssaan ravintola Muikkukukkoon. Koko Tuulan venekunta hämmästyy ja veneen soututahti menee aivan sekaisin. Tuulan parina soutava aviomies esittää tietysti yllättyneenä vaimolleen välittömästi muutaman tarkentavan lisäkysymyksen. Veneen vauhti hiljenee. Veneessä syntyy henkinen kaaos, joka haittaa fyysistä suoritusta. Hämmentynyt venekunta on helppo ohittaa näin hengen voimalla. Sulkavan soudut oli hieno kokemus. Kaikilla oli hauskaa ja huuli lensi. Partalansaaren ja Saimaan maisemat olivat upeat. Venekuntamme selvisi soudusta hyvin. Olimme mukana rennolla urheilumielellä. Olin itse aika poikki urakan päättyessä tuntien päästä. Vasta loppumatkasta aloin tajuta, miten keskeinen perämiehen tehtävä itse asiassa on. Onneksi miehistöni koostui vain kokeneista soutajista. Vene kulki hyvin perämiehestä huolimatta. Se oli minun pelastukseni ja myös venekuntamme. Lähdin soudun jälkeen ajamaan autollani Vantaalle klo 17. Nyt alkoi väsymys painaa ihan oikeasti. Koko päivä Saimaan aalloilla oli kova urakka. Auton ratissakin tuntui, että olen vielä veneessä. Peräsimen pito ei ollut aivan kevyttä työtä. Oli pakko pysähtyä kesken ajomatkaa pari kertaa kävelemään ulos autosta, mutta pääsin kuitenkin onnellisesti Sulkavalta Vantaalle. Kotona Vantaalla Minna ja lapset olivat lähteneet yökylään Espoon Vanhaankartanoon toisen isoäidin Maami Riitan luokse. Huushollini oli niin sekaisin lasten jäljiltä, että otin ensimmäiseksi kotona esiin imurin. Kun lapset käyvät vain harvoin, en vielä ole tottunut siihen, että lattialla on roskia ja että tavarat eivät pysy paikoillaan. Olin niin poikki, että nukahdin keittiön pöydän ääreen vahingossa iltateetä juodessani teemuki kädessä. Motocrossia harrastava väki on urheiluhenkistä ja kaikenikäistä. Tuhansia moottoriurheilun ystäviä oli tullut katsomaan jälleen kerran jännittävää vauhtiurheilua. Oli perheitä, lapsia rattaissa ja lastenvaunuissa, isiä, äitejä. mummoja ja pappoja. Monet perheet tekevät vapaaehtoistyötä moottoriurheilun järjestöissä. Lavangossakin järjestelyistä vastasi rautaisella kokemuksella paikallinen moottoriseura. Ilokseni tapasin järjestelijöiden joukossa myös serkkuni Antero Ketosen. Hänen lempiharrastuksensa ovat todella monipuoliset aina haitarinsoitosta vauhtiurheiluun. Huomenna on maanantai. Olen koko seuraavan viikon lasten kanssa Vantaalla ja Tampereella. Kun elämä täyttää päivän, muistiinpanot jäävät vähäisiksi. Ei ehdi kirjoittaa, kun on puhuttava koko ajan ja vastattava koko ajan lasten esittämiin kysymyksiin.
21.7.1997 Välillä ehdin jo katuakin lupaustani, kun näytti siltä, että halu ei lopu ollenkaan. Onneksi vihdoin seitsemän tunnin tauottoman menon jälkeen ensin väsyi 5-vuotias Milja ja sitten 7-vuotias Vea. Itse olin puutunut jo parin tunnin jälkeen, mutta yritin sitkeästi pysyä perässä. Ei ole helppoa tämä isoäidinkään täyspäiväinen elämä. Kesäretket Etelä-Savoon jatkuivat. Anoppikollegani Riitta Vainion kanssa lähdimme sunnuntaina autollani Vantaalta Kerimäelle kunnan vieraaksi. Meillä oli normaali työnjako: Riitta puhui ja minä kuuntelin ja ajoin. Kerimäen kunta halusi esitellä kutsuvierailleen järvikalastusmuseota ja kehittämissuunnitelmiaan. Vierailun anti oli mielenkiintoinen ja monipuolinen. Kerimäen mahtavassa kirkossa esitettiin illan päätteeksi vielä Bachin H-mollimessu. Sanoma kosketti syvältä: ”Anna meille rauha.” Suuri puukirkko soi kuin jättimäinen soitin. Musiikki värisi sielussa asti. Tuntui siltä, että musiikki soi sisällä koko ruumiissa ja että sulautui itsekin osaksi mahtavassa puukirkossa soivaa messua. Lähdin ajamaan Kerimäeltä puolenyön jälkeen takaisin Vantaalle. Yöllä on hyvä ajaa, kun on viileää eikä muuta liikennettä ole paljon. Ajan usein matkojani öisin ja yksin. Nyt mukana oli Riitta, mutta hän torkahteli vähän väliä vieressäni repsikan paikalla. Riitta tosin kyllä yritti pysytellä sitkeästi hereillä. Panimme radion auki ja ryhdyimme kuuntelemaan klo 1 Pekka Saurin yölinjaa. Teki mieli soittaa Pekan lähetykseen ja kehottaa valitsemaan räväkkää matkamusiikkia. Jotakin sävähdyttävää Pekka soittikin. Laila Halme lauloi Surujen kitaran, Tapio Rautavaara Korttipakan. Erityisen mahtipontinen ja virkistävä oli kuitenkin mahtavan tenori Pavarotin laulama Nessun dorma Puccinin oopperasta Turandot. Miten mies voi laulaa noin pakahduttavan intohimoisesti! Nessun dorman sanat sopivat hyvin yöajeluumme. Pavarotti lauloi koko mahtavan tenorinsa voimalla, että kaikkien on valvottava tänä yönä, kukaan ei saa nukkua. Kun päivän valo alkaa aamulla loistaa, hän prinssi tulee kertomaan suudellen sinulle prinsessa nimensä ja ottaa sinut omakseen. Kun Pekka lopetteli yölinjaansa, kurvasin sopivasti Vantaan kotini pihaan. Kello oli 4.30. Riitta oli ollut Heinolasta asti unessa ja heräsi vasta, kun pysäytin auton. Oli upea kesäaamu. Aurinko alkoi juuri nousta. Taivas oli kirkas. Ei ollut meitä prinssit vastassa omakseen pyytämässä. Olin ajanut 700 kilometriä ja menimme molemmat hetkeksi nukkumaan.
3.8.1997 Koko kesä on ollut poikkeuksellisen lämmin. Helle ja aurinkoinen sää jatkuu. Puutarhani kukoistaa. Mansikoita on tullut paljon. Ajatus lähdöstä Mikkeliin ei vielä tunnu ajankohtaiselta, vaikka neljän viikon kuluttua se on edessä. Helteinen kesä, Keski-Euroopassa valtavat tulvat, Suomenlahti paksujen sinilevälauttojen peitossa, luonnossa toukokuusta lähtien seikkaillut Liekki-sonni ja lisäksi myös city-karhu ovat olleet tämän kesän uutisten otsikoissa. Loma on ollut yhtä tulemista ja menemistä. Mitään erityisen pysyvää en ole saanut aikaan. En ole maalannut yhtään taulua. Kirjoittanut olen aika paljon, mutta uusia kirjoja olen lukenut vain yhden. Rauni Paalasen Raakkelin tarinoita. Kirja kertoo ajatuksia herättävällä tavalla yksinäisyydestä. Vanhoja kirjoja olen kerrannut. Olen taas lukenut uudelleen Viktor E. Franklin Ihmisyyden rajalla, jota kirjaa olen myös ostanut lahjaksi monelle ystävälleni. Olen itse saanut kirjan läheiseltä työtoveriltani Vantaan apulaiskaupunginjohtaja Ritva Markkulalta kesäkuussa 1994, kun mieheni sairauden aiheuttama ahdistus oli raskaimmillaan. Ritva on kirjoittanut kirjan kansilehdille kokeneensa itse Franklin kirjan vahvana kokemuksena siitä, miten paljon ihminen kestää kärsimystä, kun häntä kantaa sisäinen tahto, toivo ja rakkaus. Franklin pieni kirja sisältää suuria totuuksia. Olen lukenut sen monta kertaa ja usein silloin, kun mietin elämäni tarkoitusta. Frankl korostaa, että ihminen selviytyy rakkauden avulla ja rakkaudessa. Se, jolla on elämälleen tarkoitus, pystyy kestämään mitä tahansa. Kun elämällä on tarkoitus, myös kärsimyksellä on tarkoitus. Ilman kärsimystä ja kuolemaa inhimillinen elämä ei ole täydellistä. Poikkeuksellisen vaikea tilanne antaa mahdollisuuden kasvaa henkisesti itsensä yläpuolelle. On tärkeä löytää elän tarkoitus ja merkitys. Elämä odottaa sinulta vielä jotakin. Jos tiedostaa olevansa vastuussa rakkaudella odottavasta ihmisestä tai tekemättömästä työstä, ei koskaan voi heittää pois elämäänsä. Löydämme olemassaolomme tarkoituksen, emme keksi sitä. Ristiriidat ja kärsimys kuuluvat normaaliin elämään. Ei ole syytä myöskään hävetä kyyneliä, sillä kyyneleet todistavat ihmisen suurinta rohkeutta, rohkeutta kärsiä. Elämän tarkoitus muuttuu jatkuvasti, mutta se ei koskaan lakkaa olemasta. Toive on ajatuksen isä. Pelko on tapahtuman äiti. Pelko tekee todeksi sen, mitä pelkää. Vain siinä määrin kuin ihminen sitoutuu elämänsä tarkoituksen toteuttamiseen hän myös toteuttaa itseään. Vastuun tunteminen on inhimillisen olemassaolon todellista sisältöä. Elämälle voi vastata vain toteuttamalla vastuunsa.
Haikeus iskee odotetusti Vapaa lauantai. Olen ottanut koko päivän aurinkoa Vantaan kotini takapihalla. Kirjoitusvälineet ovat olleet valmiina odottamassa inspiraatiota. Veljeni tyttären perheeseen syntyi eilen toinen tyttö. Nyt lähisuvussamme on neljä tyttöä ja yksi poika. Koen elämän jatkumisen lapsen syntymisessä sanoin kuvaamattoman suureksi iloksi. Olen nyt kahden tytön isotäti. Lähden viikon kuluttua katsomaan uutta tulokasta Tampereelle. Vantaalla elokuu on täynnä erilaisia tapahtumia. Ajankohta on tietoinen valinta. Suuri osa vantaalaisista viettää kesä-heinäkuussa lomaa muualla. Kun lomat loppuvat ja koulut alkavat, järjestetään Vantaan barokkiviikot ja Laurin elojuhlat. Uusi juhla järjestettiin nyt tänä vuonna. Eilen avattiin Myyrmäessä Vantaan ensimmäiset viinijuhlat, joissa mukana olivat saksalaiset ja italialaiset yhteistyökumppanit. Vantaan saksalainen ystäväkunta Rastatt on tunnettua viinialuetta ja ollut erittäin innostunut tällaisesta uudesta yhteistyöstä. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Kaarina Dromberg, kaupunginhallituksen puheenjohtaja Tuija Ihalainen ja minä otimme vieraat vastaan virallisesti painaviin hopeisiin Vantaan vaakunakäätyihin koristautuneina. Sen verran epämukavat ne ovat, että ainakin minun niskani tulee aina kipeäksi niiden kantamisesta. Selvästi käädyt on suunniteltu miehille. Niissä on terävät piikit, jotka painetaan olkapäiltä pukuun. Jos puku on ohutta kangasta, piikit raapivat ihoa. Olen tässä tämän päivän miettinyt lähtöäni. Haikeus on nyt odotetusti iskenyt. Kaikkia ja kaikkea tulee ikävä. Työpaikan vaihto on aina suurempi juttu, mitä yleensä puhutaan. Asian voi aina lyödä leikiksi ja siteerata vanhaa virttä: ”Mä täältä konsa erkanen, sen katson voitokseni.” Tosiasiassa aina työpaikkaa vaihtaessa miettii, mitä sai aikaiseksi ja mihin uudessa tehtävässä tulee voimavaransa suuntaamaan. Silloin tulee miettineeksi elämän rajallisuuttakin. Jos Vantaan kauden työtäni arvioin itse, tärkeintä oli peruspalvelujen turvaaminen syvimmän laman aikana. Yksinhän sitä työtä en tietysti tehnyt. Kaikki olivat siinä mukana. Talouden ongelmat ovat Vantaalla suuret. Ne minua edelleen huolettavat. Vantaalle syntyy uusia työpaikkoja koko ajan, joten elinkeinopolitiikka on jatkuvassa dynaamisessa kehitysvaiheessa. Posti tuo myös toimipakkansa lentokentän läheisyyteen ja sopimus allekirjoitettiin muutamia päiviä sitten, 7.8. torstaina. Siitä olen todella ylpeä, että olen saanut olla johtajana kaupungissa, joka on kaikessa kehityksessä ja kehittämisessä etulinjassa. Hyvästit ovat haikeat, sen huomasin jo eilen. Imeskele kokonaisia neilikoita ja lopeta tupakointi! Uusiin työnantajiin tutustuminen on edessä. Valtionvarainministeri Sauli Niinistö oli kutsunut 12.8.suurten kaupunkien kaupunginjohtajia Smolnaan. Julkinen talous oli tietysti aiheena. Niinistö tarjosi meille myös mainion aterian. Nyt tuntui haikealta myös jättää kaupunginjohtajien porukka ja lähteä valtion leipiin. Oli kuitenkin mukava tavata valtion rahakirstun virallinen poliittinen vartija. En tunne Sauli Niinistöä henkilökohtaisesti, sillä emme ole olleet läheisessä yhteistyössä. Niinistö vaikutti huumorintajuiselta ja rennolta, mitkä eivät ole yleensä valtionvarainministerin tyypillisimpiä piirteitä. Keskustelun aiheet kulkivat taloudesta tupakanpolton lopettamiseen. Suosittelen kaikille, nyt myös Niinistölle, kokonaisten neilikoiden imeskelyä aina, kun tekee mieli tupakkaa. Se on halpa ja hyvä konsti, parempi kuin nikotiinipurukumit, joihin saattaa jäädä kiinni. Olen ollut elämässäni kaksi kertaa tosi rautainen ja kova tyyppi: ensimmäisen kerran silloin, kun aloitin ja toisen kerran, kun lopetin tupakanpolton. Kun olin nuori, tytöt halusivat näyttää itsenäisyyttään ja rohkeuttaan aloittamalla tupakanpolton. Se vaati kovaa luontoa. Kun sitten lopetin tupakanpolton, huomasin, että siihen vasta tarvittiinkin itsenäisyyttä ja rohkeutta ja luonteen lujuutta. Päätin, että nyt se loppuu. En halua olla nikotiinista riippuvainen. Koville otti. Korvikkeeksi imeskelin kokonaisia neilikoita. En halunnut nimittäin jäädä kiinni nikotiinipurukumiin. Päässä suhisi ja pyörrytti kaksi viikkoa. Periksi ei vaan saa antaa. Tupakanpolton lopettamiseen ei kukaan ole kuollut.
19.8.1997 Me olemme idässä valinneet linjan verkko-organisaatiosta, jonka johtoakaan ei keskitetä Mikkeliin. Sosiaali- ja terveysosaston päällikkö Tuula Eerola, kilpailu- ja kuluttajaosaston päällikkö Ismo Heikkinen sekä sivistysosasto päällikkö Heikki Laakso johtavat osastojaan Kuopiosta. Lisäksi henkilöstöpäällikkö Kyrö Kuittinen toimii tehtävässään koko läänin alueella Joensuusta. Muut osastopäälliköt Kari Hiltunen, Leevi Pajunen, Jaakko Laamanen ja Olli Soine sekä kansliapäällikkö Reijo Luhtavaara ja talouspäällikkö Jaakko Seppänen työskentelevät Mikkelissä. Puhumme hajautetusta johtamisesta ja leikkiä laskien räjäytetystä verkko-organisaatiosta. Vakavasti ottaen tärkeintä on oppia tekemään töitä verkostoissa ja uutta tietotekniikkaa hyödyntäen. Moni on jo ehtinyt epäillä, miten tällainen kolmessa kaupungissa sijaitseva organisaatio toimii. Minusta tässä Itä-Suomen linjassa on parasta se, että uskallamme tarttua uuteen toimintamalliin. Perinteinen aamukahviorganisaatio on kaikille tuttu, mutta usealla paikkakunnalla työskentelevä verkko-organisaatio on valtionhallinnossa uutta. Tiedämme jo etukäteen, että kaikki eivät voi ymmärtää toimintatapojamme. Tiedämme onnistuvamme. Sellainen henki on, että otamme haasteen vastaan. Olemme päättäneet ottaa myös videoneuvottelulaitteet johtoryhmätyöskentelyssä käyttöön. Miten ne toimivat, siitä ei vielä ole kokemusta. Laitteet on kuitenkin jo hankittu. Olin erittäin tyytyväinen johtoryhmäni yksituumaisuuteen ja hyvään henkeen. Tärkeä on säilyttää myönteinen ote kehittämiseen. Uudenmaan lääninhallituksessa oli erittäin hyvä kehittämisstrategia, jota kutsuttiin laatutyöksi. Olen seurannut sitä työtä Vantaan kaupunginjohtajana. Eva-Riitta Siitonen piti maaherrana ollessaan laatutyötä erittäin tärkeänä. Kun Itä-Suomen lääninhallitus on saanut toimintansa virallisesti käyntiin, lähetän meiltä halukkaita tutkimusretkelle Etelä-Suomen lääninhallitukseen hakemaan myös meille itään näitä Uudenmaan läänin peruja olevia laatutyön siemeniä. Painoalueina turvallisuus, kestävä kehitys, tietoyhteiskunnalliset valmiudet ja yhteispalvelu Lääninhallitusten tehtävät on määritelty lakisääteisesti, mutta haluamme Itä-Suomessa erityisesti painottaa neljää asiaa omassa toiminnassamme. Ne ovat turvallisuus, kestävä kehitys ja ympäristöterveys, tietoyhteiskunnalliset valmiudet ja yhteispalvelu. Turvallisuus on lääninhallituksen tehtävistä yksi keskeinen. Poliisi, pelastustoimi, oikeushallinto, liikenne sekä kilpailu- ja kuluttaja-asiat liittyvät kansalaisten turvallisuuteen. Laajasti ymmärrettynä myös sosiaali- ja terveystoimi sekä sivistystoimi työskentelevät turvallisuuden hyväksi. Lääninhallitusten tehtäviin kuuluvat maanpuolustuskurssit järjestetään puolustusvoimien kanssa yhteistyössä, joten lääninhallitus huolehtii myös turvallisuuteen liittyvien alueellisten yhteistyöverkkojen toiminnasta. Kestävä kehitys ja ympäristöterveydestä huolehtiminen on Itä-Suomessa erityisen tärkeä. Puhdas luonto ja puhtaat tuotteet ovat vahvuus. Mikkelin lääni oli ekolääni. Sen perinteitä on hyvä pyrkiä jatkamaan. Olen itse mukana kestävän kehityksen valtakunnallisessa työssä ja haluan hyödyntää käynnissä olevaa prosessia. Itä-Suomen kuntia on innostettava kiinnittämään huomiota ympäristöterveyden kysymyksiin ja laatimaan omat erityisohjelmat. Tietoyhteiskunnalliset valmiudet on kirjattu varsin selkeästi maakuntaliittojen ohjelmiin. Tässä kehittämistyössä kaikkien on hyvä olla aktiivisia. Työtä voidaan tehdä verkossa ajasta ja paikasta riippumatta. On myös uskallettava itse omassa työssään kokeilla rohkeasti erilaisia sovelluksia. Tietotekniikka tulee tehostamaan hallintoa ja muutamaan organisaatioita. Yhteispalvelupisteet ovat lempilapsiani. Olen vakuuttunut, että niiden kautta pystytään nyt ja tulevaisuudessa turvaamaan palveluverkot ja palvelujen saatavuus. Yhteispalvelupisteet ovat hyvä palvelumuoto sekä kaupunkeihin ja että harvaan asutuille alueille. Aion puhua yhteispalvelun puolesta niin kauan kuin olen töissä julkisessa hallinnossa. Olen ollut koko ajan mukana kehittämässä yhteispalvelupisteiden toimintaperiaatetta ja vakuuttunut asian oikeellisuudesta. Asia on vielä uusi ja monelle hallinnon ammattilaisellekin vieras, mutta asian puolesta on syytä puhua. Aika näyttää, että tulemme palvelujen kehittämisessä kulkemaan tätä tietä.
Vantaan kaikki luottamusmiehet ovat erittäin hyvin ymmärtäneet kaupungin taloudellisen tilanteen. Ilman heidän myönteistä asennoitumistaan ja tukeaan en olisi laman pahimpina vuosina pystynyt tekemään tätä työtä. Yhteistyömme on ollut avointa ja erittäin rakentavaa. Olen pyrkinyt tiedottamaan kaiken olennaisen heti koko henkilökunnalle ja kannustamaan myös keskusteluun ja kannanottoihin. Talousjohtaja Anders Kaustinen pitää luottamushenkilöt kaupungin talouden kehityksestä jatkuvasti ajan tasalla. Tänään meillä sitten oli viimeinen yhteinen yhteistyöryhmän kokous. Hommasin kokoukseemme maistiaisiksi pienen pikarillisen symbolistista Savon viinaa ja kakkukahvit. Nostimme maljat yhteistyöllemme. Sain hyvän matkan toivotukset Savoon. Kyllä minulla oli nyt kyyneleet herkässä. Kun muistelin yhteisiä haasteellisia vuosiamme, halusin kiittää heitä kaikkia sydämestäni erittäin hyvästä yhteistyöstä. Tämän parempaa ei yhteistyö voi työnantajan ja työntekijöiden edustajien kanssa enää olla. Vantaan työhuonettani olen siivonnut pikku hiljaa. Olen vienyt omat tavarani jo pois ja antanut kaikki viralliset paperit sihteeri Sadun hoiviin.
30.8.1997 Viime maanantaina oli viimeinen kaupunginhallituksen ja valtuuston kokous. Oli monia virallisia puheita, kiitoksia, halauksia ja kauniita kukkakimppuja. Tiistaina työt jatkuivat normaaliin tahtiin kuin en mihinkään olisi ollut lähdössäkään. Israelin suurlähettiläs oli kunniavieraana, kun Vantaa vietti israelilaisen ystäväkuntayhteistyön 30-vuotisjuhlaa. Tapahtuma kesti koko päivän ja myös illalla oli tilaisuus. Keskiviikkona oli muuten normaali työpäivä, mutta kodistani vietiin pois Vantaan omassa verkossa oleva tietokoneeni. Lähtö on siis totta, kun työvälineet takavarikoitiin. Olin menossa torstaina 28.8. Mikkeliin työkokouksiin lentäen, mutta kone ei lähtenyt. Meidät matkustajat vietiin Mikkeliin taxilla. Syyksi ilmoitettiin tekninen vika. Tuntui vaan siltä, että meitä matkustajia oli lähdössä lennolle liian vähän ja että kannattavuussyistä meidät oli halvempi rahdata tietä myöten Mikkeliin. Olin tietysti sopinut Mikkeliin tarkat aikataulut. Harmitti, ettei niistä nyt pystynyt pitämään kiinni. Savon Sanomat oli tekemässä Mikkelissä juttua ja halusi ikuistaa kuvaan, miten ensimmäistä kertaa taputtelen työhuoneeni seinällä olevaa Itä-Suomen lääninhallituksen vaakunaa. Kaikesta mahdollisesta on lääninuudistuksen yhteydessä kiistelty, tietysti siis myös vaakunasta. Savon jousi ja nuoli sekä miekkoja puristavat Karjalan nyrkit käsivarret tanassa eivät meinanneet mahtua millään samaan vaakunaan. Etelä-Suomen läänin vaakunaan sentään mahtui Karjalan nyrkkien lisäksi Uudenmaan vene ja myös Hämeen ilves ilman suurempia kähinöitä. Kymin lohi tosin ei enää päässyt etelänkään vaakunaan uiskentelemaan. Vaakunat ovat mielenkiintoisia ja kauniita, Omat heraldiset säännöt rajoittavat niiden suunnittelua. Hauskana yksityiskohtana läänien vaakunoissa on se, että niiden perusteella kärppä olisi ylivoimaisesti yleisin eläimemme. Manner-Suomen viiden läänin vaakunoissa peräti kolmessa vilistää kärppä. Pelkkiä aseita on vain Itä-Suomen läänin vaakunassa, mikä saattaa hyvin kuvata tunnelmia, joihin ensi viikolla ihan oikeasti kokonaan sukellan. Itä-Suomen läänin vaakuna on muuten periaatteessa samanlainen kuin Kuopion läänin vaakuna ennen vuotta 1960. Poikkeuksena on se, että Karjalan osio on katsojasta oikealla puolella ja Savo vasemmalla. Nyt Savo on oikealla ja Karjala vasemmalla, joka on heraldisesti arvokkaampi osio. On tämä tarkkaa peliä. Kävin läpi Mikkelissä yläkerran huoneiden remonttisuunnitelmat ja värit, jotka mielestäni olivat liian tummia. Remontin suunnittelijat taisivat jo katua, että yleensä näyttivät minulle suunnitelmiaan. Tunnen jostain syystä aivan kohtuuttoman raskasta vastuuta remontin onnistumisesta. On varmistettava, ettei tehdä virheitä. Rakennus on sentään 1840-luvulta ja meidän kaikkien kansallisomaisuutta. Pyysin, ettei tehtäisi mitään, kunnes on porukalla käyty tutustumassa Engelin värimaailmaan Smolnassa ja Hämeenlinnassa Etelä-Suomen lääninhallituksen rakennuksessa. Oli tarkkaan harkittava, millaiset värit valitaan ja miten talon yläkerta saatettaisiin Engelin 1840-luvun hengen mukaiseksi. Mitään turhaa eikä kallista ollut mielestäni syytä tehdä, mutta Engelin kaunis empiretyylin henki pitäisi yrittää herättää eloon. Viimeinen työpäivä Vantaalla täynnä yllätyksiä Eilen perjantaina 29.8. oli Vantaan viimeinen työpäiväni. Yritin etukäteen hieman kysellä, mihin minun olisi hyvä varautua. Vantaalla kaupunginjohtajan on ollut syytä yleensä varautua henkilökunnan omissa juhlissa mihin tahansa roolisuorituksiin. Olen joutunut esittämään jos jonkinlaisia rooleja aina kuningattaresta kärpännahkaviittoineen ja kruunuineen Leningrad cowboysin laulusolistiin metrin mittaisine tötteröhiuksineen ja suippokäyräkenkineen sekä kravattipukuineen päivineen. Joka juhlassa henkilökunnan huvitoimikunta määrää roolit ja hankkii puvut teattereista tai milloin mistäkin lainaksi. Kerran piti esittää aidossa sotilaspuvussa ja koppalakissa kenraalia. Onnistuin mielestäni melko hyvin varsinkin äkseerauksessa. Kerran oli matkittava oman nuoruutensa aikaista muotia kampauksineen ja meikkeineen. Sain erityismaininnan nostalgisesta BB-lookistani piikkareineen, jumppereineen, silmämeikkeineen ja töröhuulineen. Kun en nyt saanut pukeutumisestani mitään ohjeita, panin päälleni lehmuksen vihreän kesäisen jakkupuvun. Iltapäivällä oli avoimet ovet kaupungintalolla, enkä ehtisi vaihtaa välillä muita vaatteita. Sen tiesin, että vaikka mitä voi olla edessä. Kun olin ensimmäistä päivää töissä Vantaalla toukokuussa 1989, porukka puki minulle haalarit päälle ja istutti Vantaan suurimman katuja puhdistavan harja-auton kyytiin. Sillä sitten töryyttelin pitkin Tikkurilan katuja ensimmäiset puoli tuntia. Henkisesti oli nytkin hyvä varautua siis kaikkeen. En millään osannut arvata, mitä nyt oli keksitty. En uskonut silmiäni, kun kotini pihaan peruutti heti aamusta kovalla työllä ja vaivalla suuri bussi. Sillä tiellä eivät edes pikkuautot mahdu toisiaan ohittamaan, joten normaalilla bussilla ajaminen vaati taitoa. Ammattikuljettaja oli ratissa. Bussi joutui tulemaan kotipihaani peruuttamalla koko matkan. Bussissa oli työtovereita ottamassa minut laulaen mukaan kyytiin. Ajattelin, että nyt pääsen todella helpolla ja selviän viimeisestä työpäivästäni kunnialla. Työtoverini olivat kuitenkin tehneet tilaisuutta varten lauluja, jotka nostivat monet yhteiset muistot mieleen. Kyyneleet valuivat silmistä niin minulta kuin muiltakin. Siinä sitten itkimme ja lauloimme ja bussi kierrätti meitä Vantaalla kouluissa, yhteispalvelupisteissä ja hoivakodeissa. Tiedottaja Birgitta Kervinen, Sosiaali- ja terveystoimen toimialajohtaja Urpo Alanko sekä pelastustoimesta vastaavat olivat ideoineet ohjelman. Oli kaunis elokuinen päivä. Aurinko paistoi, mutta ilmassa ja sydämessä oli syksyn haikeus. Pelkkä bussimatka olisi tietysti ollut vantaalaisittain aivan liian normaalia. Matkat päätepisteessä olikin odotetusti yllätys. Medi-Helin helikopteri oli laskeutunut maahan. Arvasin oitis, että nyt lentokenttäkaupunki näyttää kohta entiselle kaupunginjohtajalleen Vantaan vielä kerran ilmastakin käsin. Ei muuta kuin kopteriin ja lennolle. Käärin helmat ja kömmin koneeseen. Hieno yllätys. Ideana oli se, että näin sain katsella vielä kerran, millaisen Vantaan jätän lähtiessäni Mikkeliin. Samalla sain jälleen kerran rautaisannoksen informaatiota pelastustoimesta, mistä on hyötyä myös Itä-Suomessa. Vantaan johtajistoa tulen aina muistamaan reiluina työtovereina erityisellä lämmöllä. Urpo Alanko, Aulis Pitkälä, Seppo Heinänen, Olavi Honko, Jaakko Vastamäki, Tauno Lommi, Risto Ranta ja Anders Kaustinen jäivät Vantaalle jatkamaan työtä Erkki Rantalan kanssa. Kaikki hyvät kehittäjät ja uudistajat ja lähimmät työtoverit on pakko jättää tänne. Satu Ahlroos, Raila Paukku, Pirkko Andrejef, Tarja Nevala, Birgitta Kervinen, Vappu Myllymäki, Liisa Harju, Anita Linnanmäki ja koko tämän suuren kaupungin tuhatpäinen virkakunta. Toivon heille jaksamista ja kaikkea hyvää. Tulen varmasti seuraamaan Vantaan kehitystä koko elämäni ajan. Mietin tässä marjanpoiminnan välissä, miten tärkeää on juhlistaa tuloja ja lähtöjä, jotka ovat elämän käännekohtia. Säilytän kaikki Vantaan hyvät muistot, ikäviä en ota lainkaan mukaan elämäni muuttokuormaan. Marjaana tulee illalla poimimaan mustia viinimarjoja. Oikeat ystävät pysyvät, vaikka elämän muuttokuormat kulkevat minne tahansa.
Hyvää huomenta Itä-Suomi Vilhu soitti päivällä ja kysyi, enkö ole katsellut tai kuunnellut uutisia. En todellakaan ole, sillä minulle oli tulossa töitteni kanssa kiire. Vilhu kertoi, että prinsessa Diana oli kuollut eilen illalla Pariisissa auto-onnettomuudessa kauhealla tavalla sensaatiovalokuvaajien auton takaa-ajamana. En tiennyt koko asiasta mitään, sillä yleensä kuuntelen radiosta ja katson TV:stä vain uutiset. Koska minulla oli kiire marjojen keruussa ja säilönnässä sekä tavaroitteni pakkaamisessa, en ollut ehtinyt seurata tänään edes uutisia. Prinsessa Diana parka, hän oli nuori nainen, kaunis, ihailtu ja palvottu, mutta kaikessa loistossaan ja rikkaudessaan kuitenkin rakkauden kerjäläinen. Juuri siksi hänen kohtalonsa koskettaa meitä kaikkia ihmisiä, myös minua. Sain marjat pakkaseen ja auton pakattua. Klo 21.30 starttasin Vantaan kotipihaltani Mikkeliin. Oli jo pimeää. Viikonlopun paluuliikennettä oli hieman edelleen, mutta juuri kukaan ei minun lisäkseni ollut menossa pohjoiseen eikä Savoon. Kaikki muut olivat tulossa Helsingin suuntaan. Matka sujui nopeasti. Perillä Mikkelissä olin muutamaa minuuttia vaille puolen yön. Lääninhallituksen suuri rakennus oli pimeä. Pihan puolella oli pysäköinnin kieltävä merkki ja sen alla selvennys, ettei kielto koske maaherraa eikä hänen vieraitaan. Kurvasin siis autoni pihaan. Suuren oven pielessä oli kyltti, jossa seisoi: maaherran edustustilat. Minulle annettu avain sopi oveen. Kaikki sujui ohjeiden mukaan. Aukaisin ovet ja napsautin katkaisijasta valot. Ryhdyin purkamaan autostani rappukäytävään kasseja, henkareihin ripustettuja vaatteita ja matkalaukkuja.
Sain tavarani kannettua portaita ylös, kun kello oli 1 yöllä ja lääni tunnin ikäinen. Ei nukuttanut yhtään. Päätin purkaa kassit ja laukut kaappeihin. Aukaisin radion. Parhaillaan tuli Pekka Saurin yölinja ja Ankin laulamana Höstvisa. Kappale oli kuin tilattu tähän hetkeen. Syksy alkoi. Kuuntelin tutun laulun sanoja hieman haikealla mielellä. Lopulta sain tavarat kaappeihin pois jaloista. Kirjoitan tuntemukseni lyhyesti muistiin. Menen nukkumaan klo 3. Vielä oudon talon oudot äänet pitävät hetken hereillä. Lämpöpatterit ratisevat ja suhisevat äänekkäästi. Lämmöt on ilmeisesti pantu tänä yönä ensimmäisen kerran kesän jälkeen päälle. Herätys on aamulla kolmen ja puolen tunnin kuluttua. Olisi nukuttava tehokkaasti unia näkemättä. Ensimmäinen videokokous alkaa klo 8 aamulla, kun linjat avataan Mikkelistä Kuopioon ja Joensuuhun. Virallinen läänin aloitustapahtuma on Mikkelin torilla klo 8.30.
III Itä-Suomen lääninhallituksen ensi askeleet syksyllä 1997
|
Tietoa sivustosta - Uutta sivuilla - Sivukartta - Palautetta tästä sivusta